Lastensuojelussa on viime vuodet esillä ollut vahvasti tavoitteellisen ja tuloksellisen työskentelyn merkityksellisyys ja paineita on asetettu paljon ulkoa käsin. Tämän kirjoitelman tarkoitus ei ole kapinoidaan vaikuttavuutta vastaan, paremminkin ehkä kyseenalaistaa joitakin lastensuojelussa ja sosiaalityössä vallalla olevia ”hyvän työn mittareita”. Ovatko ne lähtöisin lastensuojelun sisältä, en tiedä? Kirjoitelma ei peilaa kaikilta osin nykyhetkeä tai luo kokonaiskuvaa koko lastensuojelusta. Kirjoitus heijastelee kokemaani nykyhetkeä ja historiaani lastensuojelussa omiin käsityksiini hyvästä korjaavasta ja eheyttävästä työskentelystä. Narratiivini lastensuojelutyöstä on muotoutunut yli 25 vuoden työurani aikana nuorisopsykiatrian osastotyössä ja lastensuojelun avohuollossa sekä laitostyössä, työnohjaajana, esimiehenä ja yrittäjänä psykiatriassa ja lastensuojelussa toimiessani. Nykyhetkessä pohdin erityisesti kysymyksiä ja ilmiöitä jotka nousevat esiin yhä uudellen ohjaamissani  työnohjausryhmissäni ja omista sekä muiden kertomista kokemuksista vuosien varrella erilaisissa ammatillisissa verkostoissa.

Miten hyvin tuloksellisuus sopii kasvatustyön tärkeimmäksi mittariksi on eri asia kuin hyvä lastensuojelutyö? Ristiriitainen kysymys vai onko? Olemmeko omaksumassa jo tehokkuuden nimissä työn teon kulttuuria, jossa enemmän ja nopeammin tekemällä luullaan saavamme aikaan nopeampia ja kestäviä muutoksia lapsissa ja heidän perheessään? Vastuuta korjaavasta psykiatrisesta hoitosuhdetyöskentelystä näyttää siirtyvän kasvavassa määrin lastensuojeluun psykiatriassa tehtyjen leikkausten myötä. Lastensuojelun toimintamallit ja lastensuojelulaki eivät nykyisellään mahdollista psyykkisesti oireilevien lasten ja nuorten hyvää hoitoa lastensuojelussa. Luulen hoidollisen vastuun kuitenkin käytännössä siirtyvän monilta osin yhä laajemmin lastensuojeluun. Miten toteutamme hyvää korjaavaa lastensuojelutyötä tulevaisuudessa ja riittävätkö resurssimme?

Alla olevat kehitysehdotukset ja näkökulmat  jäävät osittain yksittäisten nostojen tasolle mutta toivon kirjoituksen herättävän keskustelua ja avaavan dialogia tavastamme ajatella työn tuloksellisuutta, yhteistyötä  ja vaikuttavuutta tulevien haasteiden keskellä. Ajatus työn tuloksellisuudesta ja vaikuttavuudesta on ehdottomasti kannatettava mutta miten vaikuttavuutta tulisi mitata?

Työntekijän suhde lapseen tulisi nostaa uudelleen työn keskiöön

”Puoleen vuoteen en puhunut sulle mitään mutta sun jutut alko ärsyttää niin paljon, että tuli asiaa… Sä suhtauduit muhun ihan kuin muihinkin vaikken halunnut sanoa mitään. Muut yritti saada mut nauramaan ja puhumaan mutta sää vaan höpiset omiasi ja olit hiljaa. Sitten tajusin, että sähän kuuntelet jos mulla ois vaikka asiaa…”

Oheiseen vanhaan asiakaspalautteeseen kiteytyy oleellinen muutostarve asiakkaan näkökulmasta ilmaistuna. Kiireen ja tavoitteellisuuden ollessa keskeiset korjaavaa työskentelyä ohjaavat lähtökohdat unohdamme helposti, että asiakkaidemme muutosprosessit ovat heidän omiaan ja pystymme vaikuttamaan niihin vain rajallisesti. Ymmärtämättä jää helposti muutosprosessin vaikeus. Kiireessä tuijotamme asettamiamme tavoitteita, joiden saavuttaminen on astunut lapsen kohtaamisen ja tarinan kuulemisen edelle. Päätöstä aloittaa puhuminen edeltää päätös lopettaa hiljaa oleminen. Kiireessä vaadimme lasta puhumaan vaikka ensimmäinen päätös on vielä tekemättä.

Lapsen ympärille rakentuneen ammatillisen verkoston on siis hyväksyttävä se tosiasia ettei muutoksen rytmiä voida määrittää ulkopuolelta, eikä korjaavaa työskentelyä tarvitsevalle lapselle tule asettaa liian suuria ulkoisia muutostavoitteita liian lyhyessä ajassa. Tuloksellinen, tehokas työote ja vauhtisokeus ajavat meitä helposti arvioimaan vääriä asioita kuten tapaamisten ajallista määrää, säästettyä aikaa tai euroja onnistuneen korjaavan asiakassuhteen tärkeimpinä mittareina. Suhteen rakentuminen ja työskentely etenevät aina omassa tahdissaan ja ensisijaisesti lapsen ehdoilla. Lapsen oman työntekijän on ajettava lapsen etua verkostossa toimiessaan aina ja avoimesti. Hänen roolinsa on olla lapsen puolestapuhuja, lapsen äänen esiin nostaja ja lapsen puolen pitäjä. Hänen on uskallettava painaa jarrua jos suhde sitä vaatii.

Väitän ajoittain asiakkaiden tai verkoston herättämien vastatunteiden ohjaavan liiaksi päätöksentekoa ja toimintaamme. Ilmiötä on vaikeata kuvata mutta sen tunnistaa yleensä siitä, että työntekijät ovat hoitosuhteissaan vakavasti traumatisoituneiden asiakkaiden kanssa jumittuneet 1-2 asiakkaan tai verkostoon kuluvan työntekijän lausumaan ja sanomaan negatiiviseksi koettuun ajatukseen, joiden antavat määrittää kaikkea muuta kuulemaansa ja näkemäänsä. Pelko, negatiiviset tunteet ja mielialat ohjaavat ensisijaisesti työskentelyä. Tarve tulla hyväksytyksi verkostossa tai tarve kantaa hyvän työntekijän viittaa ei saa estää meitä näkemästä oikeata etenemistahtia ja ilmaisemasta asiakkaan tarpeita.

Ääneen sanotut asiat saavat helposti pääpainon työskentelyssä ja ottavat liikaa tilaa arvioitaessa asiakastyön onnistumista ja etenemistä. Yli 90% hoitosuhteen vuorovaikutuksesta on sanatonta. Nonverbaalinen vuorovaikutus tulee näkyväksi hyväksyvinä katseina, hymyinä ja silmäyksinä, yhteisien kokemuksien ja jaettuja tunteiden muovaamana. Välillä se on jo riideltyjä riitoja, vastaanotettua kiukkua ja yhdessä kohdattuja vaikeita tunteita. Asiakkaamme heijastavat ympärillä oleviin ammattilaisiin erilaisia tunteita ja ajatuksia, se on osa korjaavaa asiakassuhdetta. Tunnekuorman kantaminen ei ole helppo tehtävä mutta vastatunteiden ja omien tunteiden tunnistaminen ja työn reflektointi tukevat ammatillisen työotteen säilyttämistä.  Syytän lapsen tai nuoren ja aikuisen välisen suhteen inflaatiosta kiirettä, liiallisia asiakasmääriä ja työntekijöiden kokemuksen puutetta pitkäkestoisesta korjaavasta asiakastyötä.En ole törmännyt käytäntöön vietyihin suosituksiin kestävästä asiakassuhteiden määrästä ammatillisilla tukihenkilötyötä tai lastensuojelun perhetyötä tekevillä työntekijöillä. On sanomattakin selvää ettei korjaava työskentely onnistu liiallisella asiakasmäärällä. 

Verkostotyön haasteena avoimuuden puute ja ulkoiset paineet

Ammatillisen verkoston sisäisen luottamuksen ja arvostuksen puute voivat estää korjaavaa  luottamussuhdetta rakentumasta. Kuten edellä nostin esiin työskentely romutetaan helposti ulkopuolisilla odotuksilla ja vaateilla työskentelyn tuloksellisuudesta, taloudellisuudesta tai tapaamisten kestoa ja määrää rajoittamalla liiaksi, kun toivottuja muutoksia ei ole saavutettu asetetussa määräajassa. Usein taloudelliset realiteetit aiheuttavat suoranaista ahdistusta työntekijöissä. Rakentuvaa ja kehittyvää vuorovaikutussuhdetta voi olla vaikeata kuvata ulkopuoliselle, vaikka suhteesta lapseen olisi hiljalleen  rakentumassa hyvä ja toimiva. Asetelmaa, jossa työntekijä joutuu puolustamaan hoidollisen ja korjaavan työn merkityksellisyyttä ja tärkeyttä ei pitäisi kuitenkaan päästä syntymään, etenkään lapsen edessä ja nähden. Tämän kaltainen asetelma on traumatisoivaa molemmille, niin lapselle kuin työntekijälle. Eräs nuori kuvasi tämän kaltaista tilannetta minulle tavattuani hänet aikuisiällä vuosia hoitosuhteen päättymisen jälkeen: 

”Paskinta oli joutua puolustamaan sitä meidän juttua sun kanssa kaikille muille toistuvasti. Pitkään luulin etten ansainnut viettää aikaa kanssasi. Miten siinä sitten sanoo, että haluan jatkaa. Kukaan ei tajunnut että se oli mun ainut mahdollisuuteni mutta samalla pelottavaa ja raskasta.” 

Minun on helppo yhtyä hänen kokemukseensa: ”Ikävä sanoa jälkikäteen mutta siinä ammatillisessa verkostossa myös minä olin puolustusasemissa koko hoitosuhteen ajan. Traumaattista ja ahdistavaa.”

Ammatillista yhteistyötä lastensuojelun ja koko lapsen ammatillisen verkoston sisällä tulisi kehittää reflektoivaan ja lapsen ympärillä olevien erilaisten ammattilaisten näkökulmien kuulemisen suuntaan. Nykyisin tilaa ja aikaa riittävälle reflektoinille ei jää tarpeeksi. Nuoriso- ja lastenpsykiatrian osastohoitojaksojen mahdollisuuksien ollessa rajallisia, tulisi avohuollon konsultointi mahdollisuuksia ja yhteistyötä psykiatrian avohuollon kanssa lisätä oleellisesti. Yhteistyön tulisi lisäksi olla molemmin puolin toisiaan arvostavaa ja kunnioittavaa. Tilaa tulisi jäädä myös epävarmuudelle ja omien ratkaisujen kriittiselle ja avoimelle tarkastelulle.

Tarvittaessa ulkopuolisen  verkoston yhteisen työnohjauksen mahdollisuuksia tulisi voida hyödyntää yhteistyön kehittämisessä. Vielä kun uskallettaisiin riisua turhia hierarkisia asetelmia eri toimijoiden väliltä lastensuojelun ja koko verkoston sisällä, ollaan pitkällä korjaavan ja eheyttävän toisiaan tukevan ammatillisen verkostotyön mallissa. Malli tarjoaa työntekijöille riittävän turvalliset puitteet toteuttaa hyvää korjaavaa asiakastyötä. Se poistaisi myös turhaa epävarmuutta ja ennakkoluuloja.

Yhteistyötä tarvitaan monella tasolla mutta luontevinta sen aloittaminen on lapsen asioiden ympärillä. Hyvä yhteistyö verkostossa edellyttää toimijoilta hoitosuhteen tarkastelun ja lapsen asettamista toiminnan keskiöön. Ammatilliset verkostotapaamiset ilman asiakasta voivat olla välttämättömiä onnistuneen työskentelyn kannalta mutta niitä tarvitaan yhtälailla yhteistyön kehittämiseksi. Yhtälailla kun hoidollisia interventiota tulisi toteuttaa yhteisesti koko verkoston osaamista hyödyntäen, tulisi uskaltaa tarkastella ja kehittää yhteistyötä yhdessä avoimin mielin eteenpäin suunnaten. Avoimuuden puute ja rakentavan ja ymmärtävän palautteen antamisen tärkeys unohtuvat helposti tai niiden merkitys ymmärretään väärin. 

Saako rahasta puhua lapsen verkoston sisällä?

Eräs työnohjattava avasi omaa rooliaan kirstunvartijana suunilleen tähän mallin:

”Meille on annettu raamit joiden sisällä työskennellään, on siinä,sitten järkeä tai ei. En voi myöntää 3kk pidempää maksusitoumusta ja senkin teen sillä uhalla että joudun vetämään päätöksen pois kun esimieheni kuulee siitä. Joten aion jatkaa vielä, vaikka eihän tästä pitäisi joutua edes keskustelemaan… se lapsi pelkää koko ajan… ahdistaa koko systeemi!”

Samaa avoimuutta verkoston sisällä tarvitaan silloin kun taloudelliset raamit ohjaavat työskentelyä. Nykyisellään lastensuojelussa joudutaan väistämättä tilanteisiin, joissa (välillisesti tai suoraan) taloudelliset päätökset vaikuttavat lastensuojelun ja psykiatrisen työn sisältöön ja laatuun. En tiedä onko asia tabu tai uskalletaanko siitä puhua asiakkaan kuullessa tai kuulematta. Poliittiset ratkaisut eivät ole syntyneet lastensuojelun tai psykiatrian sisällä ja vastuu niistä ei ole asiakastyötä tekevillä työntekijöillä. Ratkaisua ja syyllistä ei löydy asiakkaan hoitoverkostosta, meidän on toimittava niillä, resursseilla, joita on annettu. Molempiin suhtautumistapoihin olen kuitenkin törmännyt; aiheen välttelyyn / aiheen peittelyyn sekä syyllistämiseen. Väittäisin, että ajoittain näiden ratkaisujen avoin käsittely olisi lasten ja nuorten näkökulmasta vähemmän traumaattista kuin yrittää selittää asioita joksikin muuksi, mitä ne eivät ole. Verkoston sisällä niistä voi puhua suoraan aina.

Rohkaisen kaikkia suoruuteen ja avoimuuteen niin verkoston sisällä kuin asiakkaitakin kohtaan. Rohkaisen myös kiinnostumaan ja kuulemaan asiakkaiden näkökulman asiakkaan rinnalla kulkien ja vastakkainasettelua muiden toimijoiden kanssa välttäen. Samaa suoruutta ja avoimuutta tulisi noudattaa  työntekijöiden vaihdosten, sijaishuollon paikkojen vaihdosten ja palveluntuottajien vaihdosten yhteydessä. Luottamusta ja toimivaa asiakassuhdetta ei yksinkertaisesti rakenneta välttelemällä tosiasioita tai puhumalla niitä kauniiksi tai syyttelemällä muita.

Lastensuojelun haasteena jatkuvat muutokset

Huolimatta ympärillä vellovista rakenteellisista ja organisaatio muutoksista, lapsen kanssa tehtävän työn tulisi olla edelleen lastensuojelutyön kehittämisen keskiössä. Muutokset tulisi toteuttaa tämän suhteen mahdollistamiseksi ja sen ehdoilla. Korjaava hoitosuhde työskentely tapahtuu asiakkaan ja työntekijän välisessä keskinäisen luottamuksen ja ymmärryksen mahdollistamassa vuorovaikutuksissa. Työskentely vaurioituneen lapsen tai nuoren kanssa työskentely vaatii kärsivällisyyttä ja malttia aistia sitä rytmiä ja tahtia, jossa lapsi on valmis etenemään, luottamaan ja rakentamaan suhdetta uuteen aikuiseen. Hoitosuhteen rakentaminen vaatii työntekijältä herkkyyttä olla läsnä ja kuulemassa lapsen tai vanhemman näkökulmia, ajatuksia ja arkea asiakkaiden narratiivista aidosti kiinnostuen. Narratiivista työskentelyä ja dialogista lähestymistapaa tulisi lastensuojelussa hyödyntää laajasti.

Hoidollisen korjaavan suhteen lapseen tulee olla lasta kunnioittava ja arvostava. Samaan aikaan suhteen  on oltava turvallinen ja välittävä, aikuisjohtoinen. Lapsen luottamusta aikuiseen joutuu väistämättä rakentamaan usein pitkään ja varovasti, lapsen persoonaa kunnioittaen ja elämänkokemuksia ymmärtäen. Ympärillä olevien aikuisten tulee kunnioittaa sekä arvostaa tätä suhdetta ja suhteen muodostumisen eteen tehtävää työtä.

Miten tämän kaltaista työskentelyä toteutetaan jatkuvien muutosten ja uudistusten keskellä ilman vakaata ja turvallista toimintaympärisöä?

Tarvitaan työrauha. Esihenkilöille asetetut ulkoiset odotukset ovat muutosten keskellä välillä kohtuuttomia. Organisaatiomuutokset ja uudistukset syövät helposti esimiesten ja – naisten ajan perustehtävältä ja vievät huomion perustehtävästä. Olen ilolla seurannut systeemisen lastensuojelun mallin jalkautumisesta kuntiin. Lastensuojelussa tehdään paljon hyvää ja toimivaa lasu työtä niin kunta sektorilla, yrityksissä kuin yhdistyksissä. Lastensuojelussa on paljon ammattitaitoisia työntekijöitä, joiden motivaatio tehdä vaativaa työtä on korkea. Hieman pelon sekaisesta suhtaudun itseohjautuviin tiimeihin. Kunhan eivät vain olisi susi lampaan vaatteissa.

Henkilöstön systemaattiseen tukeminen ja osaamisen kehittäminen on halpaa ja tehokasta lastensuojelutyötä ja sen tulisi olla hyvän johtamisen yksi tärkeimmistä mittareista. Ei näennäinen tehokkuus ja lyhytjänteinen säntäily. Asiakassuhteet ja asiakastyö on nostettava uudelleen arvoonsa ja esihenkilöiden tulee päästä johtamaan sitä työtä, johon ovat kouluttautuneet.

Perheiden monimuotoinen tuki on harvojen oikeus tulevaisuudessa?

Pelko tekijöiden loppumisesta on todellinen. Lastensuojelutyö on vaativaa työtä ja välillä toimialalle tullaan vääristä syistä ja väärillä motivaatiotekijöillä. Välillä tuntuu, että työpaikkaa vaihdetaan kokeilun halusta ja nopealla tahdilla. Koulutusta lastensuojelutyöhön ja erityisesti korjaavaan asiakastyöhön lastensuojelussa on lisättävä ja kehitettävä. Tämä vaatii yhteistyön lisäämistä koulujen ja kentän välillä. Henkilöstön vaihtuvuus on todellinen haaste, etenkin silloin kun uusia työtapoja pitäisi viedä käytäntöön. Toimialasta on saatava kiinnostava nuorille työntekijöille.

Pakottaako nykytilanne tekemään jo eettisesti liian kestämättömiä ratkaisuja taloudellisin perustein? Tosiasiahan on, että nykymenolla (ainakin tulevaisuudessa?) lastensuojelun ja psykiatrian palveluissa joudutaan valitsemaan todella tiukalla seulalla palvelua saavat perheet. Perheiden, lasten ja nuorten terapiapalvelut ja erityisosaamista vaativat asiantuntijapalvelut ovat muuttuneet jo nyt elitistisiksi palveluksi ja leikkauksia lastensuojeluun ja lasten- sekä nuortenpsykiatrian palveluiden saatavuuteen on lisätty kunnissa rajusti. Olen huolissani kehityksen suunnasta ja lasten oikeuksien toteutumisesta. 

Mitä kaikkea tarkoittaisi jos laadukkaan ja hyvän lastensuojelutyön hyvän työn mittariksi asetettaisiin pieni asiakasta auttavan henkilöstön vaihtuvuus, verkostotyön onnistuminen ja toimivat asiakassuhteet? Paljonko resursseja se vaatisi ja millaisia tuloksia saavutettaisiin? Mitenkäs todellisten kustannusten kävisi pitkällä aikavälillä?

Kiireessä ja nykyisillä hyvän työn mittareilla ei siis ainakaan olla menossa oikeaan suuntaan? Paljon hyvää tapahtuu lastensuojelussa ja paljon on kehitettävää. Toivon kaikille arvokasta työtä tekeville uskallusta pysähtyä kiireen keskellä tarkastelemaan omaa työtään, työtapansa ja arvojaan. Sekä lupaa myös sanoa tekevänsä parhaansa ja arvokasta työtä. Sen on riitettävä.

Työn iloa kaikille!

Jyrki Jalassuo

 

Share This