Sähköpostiin kolahti kirje jossa sosiaalityön maisteritutkintoa opiskeleva etsi haastateltavia työnohjaajien joukosta. Hänen aiheensa oli työnohjauksen tila kuntaorganisaatioissa ja lähtökohtana supistuneet määrärahat henkilöstön kehittämisessä. Tilanne alkoi tulla tutuksi jo viime vuoden aikana monellekin työnohjaajalle.

Ikävintä asiakokonaisuudessa on se, että nimenomaan julkisen sektorin vielä jäljellä olevien työtaakka on entisestään kasvanut ja kiire lisääntynyt. Siellä, jos missä tarvittaisiin jaksamiseen tukea ja ennen muuta yhteisöllisiä oivalluksia siitä miten olemassa olevaa työtä ja puutteellisia resursseja voitaisiin tarkoituksenmukaisemmin jäsentää ja organisoida. Mihin voidaan revetä ja mihin pitää asettaa rajat?

Toinen ikävä viesti tulee lastensuojelusta (tai yhtä hyvin vanhustenhuollosta tai mielenterveys- ja päihdekuntoutuksesta). Monet sijaishuollon toimijat ovat joutuneet laittamaan lapun luukulle, kun kunnat yrittävät sijoittaa turvallisen kasvuympäristön tarpeessa olevia lapsia ja nuoria epätoivoisesti kustannuksiltaan halvempaan perhehoitoon ( siinä useinkaan onnistumatta kun sopivaa kotia ei löydy). Mihin ne lapset joutuvat? Sama koskee mielenterveyden ja vanhustenhuollon palveluita. Vähäisin voimin yritetään tarjota minimipalvelut kotiin tai aktivoida päivätoimintaan. Aika usein joutuu ikävä kyllä toteamaan, että kyse on suoranaisesta heitteillejätöstä. Sattuu niin, että sydämestä ottaa.

Nyt sattuu -näkökulma voi onneksi olla myös optimistinen. Nyt sattuu olemaan valtava imu työyhteisöjen kehittämiseen. Uusia, mullistaviksikin kutsuttuja tapoja keksitään työhyvinvoinnin kehittämiseksi ja henkilöstön tueksi sekä uudistamiseksi harva se viikko. Pitkään työnohjauksen saralla toimineen korviin niissä joskus tuntuu pyörää keksittävän uudelleen, mutta väliäkö sillä, kunhan vain työhyvinvoinnin ja kehittämisen teesit saavat ilmaa siipiensä alle.

Tunnepuhe, tarinat, yhdessä luominen – ne ovat juuri niitä elementtejä, joilla voidaan ottaa työyhteisön potentiaali täyteen käyttöön ja optimoida voimavarat. Silläkään ei ole merkitystä, minkä nimilapun alla kehittämisen ja voimaantumisen välineitä työyhteisöön viedään, kunhan ongelmatilanteisiin löydetään ratkaisuja, koetaan onnistumisia ja tullaan autetuiksi niissä kysymyksissä ja siinä tuskassa, mikä kenelläkin nyt sattuu työssään olemaan.

– Aila Wallin, työnohjaaja, senior consultant

Share This