Työnohjauksen alussa kysyin lastensuojeluyksikön työryhmältä mistä meidän olisi hyvä tällä kertaa keskustella. Hieman yllätyin kun se ryhmän hiljaisin nuori hoitaja (vasta puoli vuotta työyhteisössä ollut), avasi suunsa ja ilmoitti, että haluaisi vihdoin lähestyä ongelmaa, josta yhteisössä ei uskalleta puhua.

Kysyin voisiko hän hieman kuvailla tuota ongelmaa ja ehkä samalla kertoa miksi hän ajattelee, että siitä ei ”uskalleta puhua”? Dialogi, jonka kävimme, oli hämmentävä:

”Veijo makaa kaiket päivät sohvalla, ei tee mitään ja saa samaa palkkaa kuin muutkin. Lisäksi hänen kanssaan on mahdotonta tehdä työnjakoa tai suunnitella päivää koska hän ei kerro meille muille mitä menoja on sopinut osaston nuorten kanssa tai milloin hän on poissa osastolta.” ”Luulen, että tästä ei uskalleta puhua kun pelätään Veijon suuttuvan ja yritetään paikkoa hänen tekemisiään.”

”Miksi ajattelet, että työyhteisö haluaisi paikkoa hänen tekemisiään?”

”Luulen, että Veijo on niin vanha, ettei häneltä odoteta samoja asioita kuin meiltä nuoremmilta.”

”Millä tavoilla olet yrittänyt asiaa lähestyä tai ehkä ratkaista sitä? Kuinka kauan olet ollut ongelmasta tietoinen?”

”Ihan alusta asti huomasin tämän ja puhuin siitä perehdyttäjälleni ja myöhemmin vielä osastonhoitajalle. He sanoivat, että tietävät tästä mutta siihen on nyt turha puuttua. Osastonhoitaja lupasi keskustella asiasta Veijon kanssa. En ole vain huomannut asian muuttuvan.”

Hieman ihmeissäni loin katseita ohjauksessa olevaan Veijoon ja osastonhoitajaan. Päätin kuitenkin kysyä asiasta muulta työyhteisöltä ensin, joka vahvisti Veijon viettävän paljon aikaa sohvalla ja sopivan menojaan melko paljon muilta kyselemättä. Asiasta käytiin melko kiivasta keskustelua puolin ja toisin, huomasin Veijon kuitenkin pysyttelevän rauhallisena ja ottavan varsin vähän kantaa hänestä käytyyn keskusteluun.

Kysyin Veijolta suoraan mitä hän kuulemastaan ajatteli ja kokiko hän tulleensa kohdelluksi ikänsä puolesta erilailla. Veijo vastasi:

”En ole oikeastaan kerinyt miettimään asiaa koska olen ollut töissä niin kiireinen. Nyt kun asia otetaan puheeksi, en usko asian kuitenkaan olevan niin, että minua tarvitsisi kohdella jotenkin erilailla. Tässä on jäänyt mainitsematta, tai en tiedä onko sitä huomattu mutta aika harvoin istun sohvalla yksin. Yleensä osaston nuoret, yksi tai useampi ovat siinä kanssani. En viitsi lähteä sohvalta mihinkään kun nuoret tietävät löytävänsä minut siitä. Heillä on vähän vaikea välillä löytää muita aikuisia kun nämä juoksevat palaverista toiseen ja ovat niin kiireisen näköisiä. Jos muut aikuiset istuvat sohvalle ovat he matkalla johonkin tai räpläävät puhelimiaan. Ei heillä ole aikaa pysähtyä olemaan. Nuoriso pysyy melko levollisena kun maltan istua sohvalla ja jutella heidän kanssaan, osastolla on paljon rauhallisempaa. Siksi en viitsi lähteä sohvalta mihinkään. Kaikista asioista he eivät viitsi keskustella porukalla, joten kun tarve tulee, vetäydyn yleensä heidän kanssaan puhumaan asiasta kahden kesken. Minulla on ollut välillä vähän vaikea saada sanottua näistä menoista kun muita aikuisia voi olla vaikea löytää osastolta. Jos nyt joku haluaisi vaihtaa paikkaa ja tehtäviä kanssani ja tulla siihen sohvalle istumaan, luovun paikastani välillä mielelläni.”

Jatkoimme keskustelua siitä mikä työyhteisön vuorovaikutuksessa oli toimivaa ja mitä voisi vielä kehittää Mietimme myös perustehtävää, vastuualueita ja työnjakoa.

Työtä on hauska kehittää yhdessä,

Jyrki Jalassuo

Työnohjaaja

Share This